perjantai 24. maaliskuuta 2017

KEVÄTSILMÄT

Ystäväni naureskeli "talvisilmilleni", joille kirkas kevätaurinko on ollut pistävä ja raju. Vaikka silmäni eivät ole ihan vielä tottuneet valoon, olen muutoin valmis siihen. Elämä tuntuu niin vahvalta, ja on kannatellut minua upein tavoin.

Tunnen keväisin itseni aina uudeksi ja tänä keväänä ehkä vielä enemmän kuin minäkään aiempana kesänä. Tämä on kiinnostavaa siksikin, että toisaalta tunnen myös olevani enemmän oma itseni, kuin mitä olen saattanut koskaan ennen olla. Minulla on loppumassa useampi eri vaihe ja moni muu alkamassa. Silti elämäni tuntuu aivan, totaalisen omaltani. Joinakin päivinä se kaikki tuntuu melko levottomalta, sormet rauhattomilta ja mieli sitäkin ailahtelevaisemmalta, mutta toisinaan kaikki on valoisaa ja selkeää ja kaunista. Luulen, että juuri se on sitä ominta minua, enkä aio säikähtää. Tahdon uskoa, että näin suurien muutosten edessä saan levollisin mielin tuntea tuon kaiken, ja saisin, vaikkei näitä muutoksia olisikaan.
Kandityöni suhteen olen vihdoin saanut kasattua ajatukseni, eikä kaikki alkuvuoden teksti tunnukaan enää käyttökelvottomalta. Olen tainnut aiemmin katsoa sitä talvisilmin.
Minulla on alkanut yksi työ, ja toinen, lyhyemmän jakson juttu, on tulilla. Tämä kaikki siitä huolimatta, että olin jo ehtinyt säikähtää sitä mahdollisuutta, että olisin työtön tämän kesän. Kunakin tämän viikon päivistä olen ihastellut sitä, että tässä maailmassa on niin monia hommia, joista kaikista minä saan tehdä tällaisia. Vaikka monesti huomaan huvittuvani siitä, että töihin pääsen näemmä aina vain tutuille, kertoo kai sekin jotain, että ne, jotka tietävät vahvuuteni ja heikkouteni, ja kykyni, ja kyvyttömyyteni, haluavat työskennellä kanssani. Se valaa uskoa minuun kaiken tulevan suhteen.
Olen hakenut kolmeen kouluun, joista yhteen olen lähdössä haastatteluun, toisen tuloksia odottelen vielä kuukauden ainakin, ja kolmannen pitäisi ilmoitella itsestään ihan lähipäivinä. Parasta syksyn odotuksessa on varmasti se, että kaikki vaihtoehdoistani innostavat minua, enkä ole lähdössä minnekään yksin. Salaa kuitenkin katselen asuntoja aina vain yhdestä kohteesta.
Vaikka kalenterini on täydempi, kuin mitä se koskaan ennen on ollut, kävelen aina aamuisin salilta kotiin pidempää reittiä puiston halki, ja muistutan itseäni siitä, että minulla tosiaan on koko päivä aikaa.

Söin juuri parhaasta falafelkojusta, satamasta, laivamatkalle napatun falafelwrapin halloumilla. Suussani maistuu valkosipulilta, ja huomenna menen viimeiseen tenttiini. Muutan viikonloppuna koko omaisuuteni pois Tallinnasta. Odotan kevättä, kesääkin, ja syksyä niin. Luulenkin, että olen valmis vaihtamaan kevätsilmiin.

tiistai 28. helmikuuta 2017

TEINIRAKKAUS MUUTTI ELÄMÄNI

Kirsikka kirjoitti siitä, miten teinirakkaus voi muuttaa elämän, ja Henriikka elämänsä teinirakkaudesta. Minä aion kertoa, että teinirakkaus muutti elämäni.

Tapasimme jo silloin, kun olin vielä reilusti teini, ja olimme ystäviä pitkään. Vaikka olisi helppoa ajatella, että rakastumisemme viivästyi ihan liikaa, ja oli aivan liian pienestä kiinni, minä niin pitkään ihastuksissani olleena ja välimatkamme ystävyytemme ajan tasaisesti kasvaessa, ei se olisi totta. Uskon, että ajoitus, kuten kaikki muukin, on mennyt juuri kuten sen on pitänytkin. Rakastuimme loppujen lopuksi yllättäen, melkein kuin vahingossa, vaikka toisaalta se saattoi olla vain väistämätöntä. Se kaikki tapahtui juuri ennen teinivuosieni loppumista, ja laskettakoon siksi edelleen teinirakkaudeksi.

Voisin kuvitella, että olisin voinut kasvaa tässä ajassa muutenkin itsevarmemmaksi. Tiedän, että olisin edelleen itsenäinen, rohkea ja pehmeä, kuten ennenkin rakkauttamme. Se, mitä en siltikään kiistä on se, että olen enemmän, onnellisempi, kauniimpi ja toiveikkaampi hänen kanssaan. Kun saan olla hänen upeimpansa ja ihaninta, mitä hän tietää, muistuttaa se minua kaiken hälyn ja kiireen keskellä siitä, mitä minussa on. Muistan katsoa vähän totuudenmukaisemmin, saan elää vähän lempeämmin, kun tiedän, mitä kaikkea minussa voi nähdä. Hän kohtelee minua tavalla, jonka ansaitsen, ja vielä sitäkin anteliaammin. Se on tapa, josta voin ottaa mallia, ja joka johtaa siihen, että muistan useammin sen, mitä ansaitsen niin itseltäni kuin muiltakin. 

Ajattelen teinirakkauteni olevan niin hieno asia, että annan sen kasvaa elämäni rakkaudeksi. Saakoon se muuttaa elämääni loputtoman pitkään.

KUN OLIN KUUSITOISTA

Sain Facebookissa tällaisen haasteen, johon vastaan täällä, sillä mielestäni tämä on jakamisen veroinen.

Sain siis tehtäväkseni palauttaa mieleeni, mitä kuusitoistavuotiaana elämään kuului. 

Kun olin 16,
asuin Liedossa, yksikerroksisessa omakotitalossa, toisessa niistä siihenastisen elämäni kodeista, jonka muistan,
ajoin sinimustalla maastopyörällä enimmäkseen tallille, 
pelkäsin, etten pääsisi mukaan luokkani kaveriporukkaan, että muuttaisimme, että elämälleni ei löytyisi suuntaa,
työskentelin Turun Normaalikoulussa IB-luokalla, kesän siivoojana,
halusin olla joku muu, vähän itsevarmempi, vähän kauniimpi, nähty ja kuultu ja kaikkien suosittujen porukoihin sopiva

Nyt olen 21-vuotias,
asun vain pienen hetken vielä Tallinnassa, ja tämän ikävuoteni aikana myös Suomessa, sekä toisalla ulkomailla, muttemme vielä tiedä missä,
ajan vain abstrakteissa määreissä kohti tavoitteitani, mutta konkreettisesti en mitään välinettä, jolla kulkemista voisi ajamiseksi kutsua,
pelkään joskus pimeitä ja hiljaisia katuja, hiiriäkin vähän, enimmäkseen kuitenkin, että rakkailleni sattuisi jotain, että äitini palaa loppuun, että "maailma on tulossa hulluksi" (tämän haasteen minulle lähettäneen sanoin), että me ihmiset emme saa pelastettua kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista,
                    
                   ja
haluan olla rauhassa tulevaisuuteni suhteen
                   aidosti läsnä
                   se, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mikä on rehellistä - silloinkin, kun se on epämukavaa
                   uraauurtava
                   aina antelias sillä, mitä minulla on
                   maisteri, tohtori, professori, akateemikko
                   villeimpiä unelmiaan todeksi elävä
                   lempeämpi itseäni kohtaan